...I'm coming home, tell the world I'm coming home, let the rain wash away all the pain of yesterday...
Mun matka au pairina päättyi lyhyeen. Lauantaina puoli viideltä illalla oon takaisin Suomessa.
En halua koko asiaa ruveta täällä kertomaan, mutta tää reilu viikko mitä täällä oon ollut niin on ollut henkisesti mulle raskas.
En todellakaan, kun tänne lähin, niin ajatellut et ihan näin tulis käymään. Oon halunnut kotia heti siitä hetkestä lähtien, kun kone laskeutui JFK kentälle 27.5.
Yritin tsempata itseäni ja kokeilla, miten tämä elämä täällä lähtisi rullaamaan, mutta se osottautui liian vaikeaksi mulle. Koti-ikävä ja eroahdistus - se tunne, se ikävä on vaan niin järjettömän suuri, että vaikka oon päivisin touhunnut täällä kaikkea, niin se fiilis ei ole kadonnut hetkekskään yhtään mihinkään. Se on ollut läsnä kokoajan, kaikkialla. Sen takia joka päivästä selviytyminen täällä on ollut haastavaa.
Niimpä, tein päätöksen lähteä täältä kotiin. Se tuntui oikealle ratkaisulle (vaikkakin tunsin myös pettäneeni host perheeni).
Päätöksen jälkeen mulla on ollut paljon parempi fiilis, kun tiedän, että pääsen kotiin. Mutta sen päätöksen seurauksena kylläkin mun ja mun hostien välillekkin tuli sitten "ongelmia" ja tosiaan lähtö kutsuu yllättäen jo huomenna. Nopeaa paluuta Suomeen toivoin, mutta en ihan näin nopeaa. Tai toivoin, että asiat täällä päässä oltaisiin voitu hoitaa vähän toisella tapaa.
Asiat ei tällä kertaa mennyt putkeen täällä päässä, mutta really, nothing in life ever goes exactly the way you think it would. Tänne lähteminen ei kaduta mua olenkaan, vaikka helppoo ei oo ollut. Tässä näinkin lyhyessä ajassa oon tavannu aivan uskomattoman ihania ihmisiä, nähny ja käyny paikoissa joissa ajattelin etten ikinä tulisi näkemään!
Tää reissu on ollu rankka, opettavainen, hauska ja ikimuistoinen - hieno kokemus kaiken kaikkiaan.
Koen, että olen tässä reilussa viikossa kasvanut ihmisenä hurjasti, joka tuntuu hassulta, koska kyse on vain viikosta, mutta onhan tämä viikko sisältänyt niin käsittämättömän paljon kaikkea, että toisaalta en ihmettele, että minunlaistani mimmiä tämä on kasvattanut hurjasti.
En vaihtaisi tätä pois mihinkään. Oon ylpeä itestäni, että pääsin edes näinkin pitkälle ja että ylipäätänsä oli rohkeutta lähtee yrittämään tätä. Tiedän, että kotisuomessa tuun olemaan onnellisempi, kuin täällä.
Ja sehän tässä elämässä kaikista tärkeintä onkin - to be happy!
- Maiju
torstai 5. kesäkuuta 2014
tiistai 3. kesäkuuta 2014
Training School, NYC, Seattle
Nyt on luvassa pitkä pitkä päivitys! Ei oo tässä lähiaikoina ollu sopivaa hetkeä ja voimia oikein missään vaiheessa kirjotella tänne. Mutta nyt on!
Tosiaan mulla lähti lento tänne Yhdysvaltoihin tiistaina 27.5. klo 6.35, mutta lähin Helsinkiin jo sunnuntai aamuna, koska halusin nähä kaveria siellä. Yövyin mun tädin luona, ja koko maanantai päivän vietin Helsingissä sitten kaverin kanssa. Oli TOSI kivaa :-)
Maanantai-tiistai välisenä yönä, mun kello soi puoli neljän aikaan, ja taksi tuli pihaan puoli viideltä hakemaan mua kohti lentokenttää. Mun fiilikset sillon... I felt pretty empty. Ei jännittäny ollenkaan, en itkeny, en hymyilly. En tajunnut varmaan silloin vieläkään oikeen, että mitä oon tekemässä.
Saavuin Berliinin, millonkoha se nyt oli... jossain vähän ennen aamu kahdeksaa ellen ihan väärin muista. Siellä sain odotella melkein kuusi tuntia kunnes lento kohti New Yorkkia lähti.
Olin ensin ihan väärässä terminaalissa palloilemassa varmaan tunnin verran, kunnes tajusin lähteä kysymää joltain, että olenko oikeessa paikassa :-D
Lento kohti New Yorkkia starttasi viimein ja samat fiilikset mulla oli edelleen. Ei jännittäny, nothing.
Koneeseen kun pääsin istumaan niin tajusin, että mun lompakkoa ei löydy mistään. Paniikki iski. Ei muuta kuin penkistä äkkiä ylös ja selittämään tilanne lentoemännälle. Loppujen lopuksi, kun olin kaikki kassini kaatanut ylösalaisin niin se löytyi sieltä. Hyvä näin.
Yritin nukkua lennolla (9h), mutta ei siitä mitään tullut. Torkahtelin aina puolentunnin välein. Loppu matka sujuikin ihanan rennosti ja nopeasti, kun huomasin, että vieressäni istui toinen au pairi puolasta, joka oli tulossa samalle training schoolille, kuin minä! Juttua meillä siis riitti.
Laskeuduttiin New Yorkkiin kolmelta iltapäivällä, ja sitten se fiilis iski jälleen. Ilmeeni ei värähtänytkään (vaikka olin juuri saapunut unelmieni kaupunkiin), sisälläni kuitenkin tapahtu jotain. Välittömästi kun kone laskeutui JFKn kentälle, niin ajattelin, että nyt on päästävä kotiin, haluan kotiin. Jouduttiin kymmenen muun au pairin kanssa odottelemaan kentällä tunnin verran, ennenkuin meidän kyyti saapui hakemaan meitä koululle.
Bussimatka sinne koululle oli pitkä ja puuduttava. Kulttuurishokki iski kovaa ja korkealta. Muistan katsoneeni maisemia bussin ikkunasta ja kirjoittaneeni isälleni todella pitkän viestin, johon listasin kaikki negatiiviset, ei niin kivat asiat mitä pystyin liikkuvasta bussista bongaamaan...
Koululle kun saavuttiin niin Tiffany niminen henkilö otti meidät siinä ulkona vastaan ja kertoi mistä löytyy mitäkin yms tarpeellista tietoa. Olin itse aivan järkyttävän väsynyt, joten en tainnut kuulla Tiffanyn puheista mitään muuta kuin, että where's my bed ja mistä saan ruokaa, haha!
Mulla oli kaks huonekaveria, ruotsalainen S ja saksalainen M. Mukavia tyttöjä.
Taisin silloin tiistai iltana nukahtaa jossain ennen tai jälkeen kymmenen, en muista. Mutta olinkin ollut yhtäsoittoo hereillä 18 tuntia vissiin, crazy.
First school day. Keskiviikko. Kello 8.00 alkoi ensimmäinen tunti. Olin kamojen kanssa kävelemässä luokkaan, kunnes en pystyny enää pidättämään itkua, murruin. S ja M tulivat siihen sitten, ja kysyivät, että onko mulla kaikki OK, sanoin että ei - I was really homesick. Sitten S halasi mua ja sanoi, että tulisin niiden kaa luokkaan istumaan, menin. Ja rauhotuin, kunnes taas. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Jouduin poistumaan luokasta, kun en vaan pystyny olemaan siellä. Pääsin sitten puhumaan eräälle CC:n henkilölle, jolle sitten avauduin oikein kunnolla. Mulle sanottiin, että tässä vaiheessa olisi liian aikaista lähteä takaisin kotiin. Tiesin sen. Se päivä meni miten meni, ei ollut ruokahalua, into oli aivan hukassa, mutta muut aupairit olivat aivan ihania, halusivat mua auttaa, kuuntelivat, pyytivät mukaan syömään ja kävelyille ja muuta. Vaikka olin koko koulussa ainut suomalainen niin sain nopeasti kavereita ja se helpotti todella, että pystyin osalle heistä avautumaan tilanteestani ja sain tukea.
Torstai, taas koulunpenkille klo 8.00 ja sinä päivänä meillä oli koulua ilta yhdeksään asti. Aamu oli mulle taas vähän vaikea, parit itkut tuli tirautettuu siinä again. Mutta! Onneks ne ilta kuudesta eteenpäin olevat tunnit eivät olleet mitää perus koulutunteja, vaan ne oli paljon hauskempia, joten sain minäkin hymyn kasvoille ja etenkin pääsin nauramaan. Sinä iltana kävin myös syömässä kahden ruotsalaistytön kanssa, E ja K kanssa, mukavia tyttöjä hekin! Puhuin heille ruotsia sen mitä osasin, koska ne pakotti, ja sitten mä opetin heille suomee - oli super hauskaa.
Perrrrrrrrrjantai. Aamulla alkoi kahdeksalta Amerikan punasenristin ensiapu/CPR/AED kurssi, joka kesti 5 tuntia... Aika puuduttavaa... Mutta sitten! Trip to New York started! Olin siellä viiden muun tytön kanssa, mä, ruotsi S, saksa M, ranska C ja muita!
Ensiksi meillä oli sellainen NYC tour, eli istuttiin bussissa ja se vei meidät muutamiin kaupungin nähtävyyksiin. Nähtiin mm. Central Park, Times Square, Broadway, 5th Ave...ja vaikka mitä. Let me tell you - THAT CITY WAS AMAZING. Mä niin rakastuin siihen. Tourin jälkeen meillä oli vaan kaks tuntia aikaa kierellä kaupungissa ja sehän nyt oli aivan liian vähän aikaa. Meijän porukalla oli hirveä nälkä ja päätettiin lähteä syömään - ja meijän kaksi tuntia meni siinä!
Empire State Buildingin vierestä lähti illalla meidän bussi takasin kohti koulua ja tämä bussmatka oli huikeen hauska! Musat pauhas ja aupparit laulo ja tanssi.
Lauantai aamu - sillon ei todellakaa ollut aikaa tehdä mitää muuta kuin ravata paikasta toiseen - palauttaa huoneitte avaimet, kirjaa ittensä ulos, hakee ruokaa matkaa, juosta laukkujen kaa oikeen bussin luo, joka sit vei meijän porukan Newarkin kentälle (joka siis New Jerseyn puolella).
Bussimatka tuntui taas hirveen pitkältä. Mikä tästä matkasta teki entistä mielenkiintosemman ja täydellisemmän oli se, että siel New Jerseyn puolella olevalla motarilla, jossa ajeltiin niin oli sattunut onnettomuus. Aivan törkeet ruuhkat, jossa saatiin istuu ikuisuus. Ruotsi S ja mä, niin meillä oli sama lento siitä Newarkin kentältä Chicagoon. Piiiiiiiieni paniikki iski, kun kello näytti että lento lähtee 50min päästä ja me vaa jumitettii siellä motarilla. Ugh. Päästiin, kun päästiinkin sinne kentälle ja oikeesee terminaaliin, jossa meni hetki jos toinenkin pieneen pyörimiseen ja palloilemiseen, kun koitettiin etsiä chek in:ä. Kaikkialla luki vain self service, self service, self service. Kummallakaan meistä ei ollut mitään tietoo miten se toimii, ja ei ollut aikaa jäähä ihmettelemään siihen sen kanssa ni pyydetii virkailijaa tekemään se meidän puolesta haha. Seuraavaksi juosten turvatarkastuksen armottomaan jonoon.
Anyways, turvatarkastuksista, kun päästiin pois niin juostiin kauheeta vauhtia portille ja kerettiin kun kerettinkin lennolle! Huh. Siinä sitten kun pääsin omalle paikalle (ikkunapaikka, jes) istumaan niin voitte vaan arvata, haha... En löytänyt mun puhelinta mistään. Taas iha hädässä juoksen kertomaan lentoemännälle et tämmöne tilanne ja kaadan mun laukun ylösalasin sen nenäneessä ja arvatkaa sata kertaa tippuko se puhelin sieltä laukusta - kyllä.
Osaan aina aiheuttaa pieni muotoista hämmennystä ilmeisesti lentokoneissa hahah. It's okay. Ei kukaa katsonut pahalla. Pääasia että lompakko ja puhelin, molemmat on tallessa.
Chicagon päässä tuli ilmi ettei olla Seattleen S:n kanssa samoilla lennoilla. S lento lähti nimittäin melkein heti, kun saavuttiin Chicagoon ja mun vasta kolmen ja puolen tunnin päästä. Eka henggailin taas väärässä terminaalissa, mut lopulta olin ihan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan ja lento kohti Seattlee lähti!
Ja, koska olin jo kertaalleen luullut hukanneeni lompakkoni ja puhelimeni niin pitihän mun passikin melkein unohtaa Chicagon kentälle. Levittäydyin tavaroideni kanssa kahdelle penkille istuskelemaan odottaessani lentoa, mutta kun päätin lähteä hakemaan syötävää niin unohin mun passin sinne penkille, mutta onneksi en kauas päässyt kunnes mun takaani kuului että "miss, miss, your passport!" "THANK YOU SO MUCH" Oivoi.
Seatleen saavuin vihdoin illalla yhdeksän aikaan ja mun host perheen vanhemmat olivat mua siellä
vastassa. Halattiin ja tervehdittiin ja ihme kyllä, mua ei siinä hetkessä jänittänyt tippaakaan. Juttu
sujui hyvin. Auton ikkunasta muistan katsoneeni aivan häkeltyneenä Seattlen kaupunkia iltavalaistuksessa. Kaunis näky. En voinut uskoa, että tää paikka tulee olemaan mun koti seuraavan vuoden. Hostien kotiin kun päästiin niin siellö oli vastassa heidän nykyinen/entinen au pair Aussi R. Sain myös kuulla että seuraavana päivänä he pitävät BBQ bileet, jonne tulee mulle 25 tuntematonta kasvoa. Mun eka päivä täällä ja niin paljon uusia ihmisiä, jaiks.
Toivottvasti jaksoitte lukea tämän megapitkän postauksen, joka sisälsi useamman päivän tapahtumat, nyt mua kutsuu sänky ja untenmaa.
Goodnight! Or morning whatever the time is in your place. I'm off to bed anyways.
- Maiju
Tosiaan mulla lähti lento tänne Yhdysvaltoihin tiistaina 27.5. klo 6.35, mutta lähin Helsinkiin jo sunnuntai aamuna, koska halusin nähä kaveria siellä. Yövyin mun tädin luona, ja koko maanantai päivän vietin Helsingissä sitten kaverin kanssa. Oli TOSI kivaa :-)
Maanantai-tiistai välisenä yönä, mun kello soi puoli neljän aikaan, ja taksi tuli pihaan puoli viideltä hakemaan mua kohti lentokenttää. Mun fiilikset sillon... I felt pretty empty. Ei jännittäny ollenkaan, en itkeny, en hymyilly. En tajunnut varmaan silloin vieläkään oikeen, että mitä oon tekemässä.
Saavuin Berliinin, millonkoha se nyt oli... jossain vähän ennen aamu kahdeksaa ellen ihan väärin muista. Siellä sain odotella melkein kuusi tuntia kunnes lento kohti New Yorkkia lähti.
Olin ensin ihan väärässä terminaalissa palloilemassa varmaan tunnin verran, kunnes tajusin lähteä kysymää joltain, että olenko oikeessa paikassa :-D
Lento kohti New Yorkkia starttasi viimein ja samat fiilikset mulla oli edelleen. Ei jännittäny, nothing.
Koneeseen kun pääsin istumaan niin tajusin, että mun lompakkoa ei löydy mistään. Paniikki iski. Ei muuta kuin penkistä äkkiä ylös ja selittämään tilanne lentoemännälle. Loppujen lopuksi, kun olin kaikki kassini kaatanut ylösalaisin niin se löytyi sieltä. Hyvä näin.
Yritin nukkua lennolla (9h), mutta ei siitä mitään tullut. Torkahtelin aina puolentunnin välein. Loppu matka sujuikin ihanan rennosti ja nopeasti, kun huomasin, että vieressäni istui toinen au pairi puolasta, joka oli tulossa samalle training schoolille, kuin minä! Juttua meillä siis riitti.
Laskeuduttiin New Yorkkiin kolmelta iltapäivällä, ja sitten se fiilis iski jälleen. Ilmeeni ei värähtänytkään (vaikka olin juuri saapunut unelmieni kaupunkiin), sisälläni kuitenkin tapahtu jotain. Välittömästi kun kone laskeutui JFKn kentälle, niin ajattelin, että nyt on päästävä kotiin, haluan kotiin. Jouduttiin kymmenen muun au pairin kanssa odottelemaan kentällä tunnin verran, ennenkuin meidän kyyti saapui hakemaan meitä koululle.
Bussimatka sinne koululle oli pitkä ja puuduttava. Kulttuurishokki iski kovaa ja korkealta. Muistan katsoneeni maisemia bussin ikkunasta ja kirjoittaneeni isälleni todella pitkän viestin, johon listasin kaikki negatiiviset, ei niin kivat asiat mitä pystyin liikkuvasta bussista bongaamaan...
Koululle kun saavuttiin niin Tiffany niminen henkilö otti meidät siinä ulkona vastaan ja kertoi mistä löytyy mitäkin yms tarpeellista tietoa. Olin itse aivan järkyttävän väsynyt, joten en tainnut kuulla Tiffanyn puheista mitään muuta kuin, että where's my bed ja mistä saan ruokaa, haha!
Mulla oli kaks huonekaveria, ruotsalainen S ja saksalainen M. Mukavia tyttöjä.
Taisin silloin tiistai iltana nukahtaa jossain ennen tai jälkeen kymmenen, en muista. Mutta olinkin ollut yhtäsoittoo hereillä 18 tuntia vissiin, crazy.
First school day. Keskiviikko. Kello 8.00 alkoi ensimmäinen tunti. Olin kamojen kanssa kävelemässä luokkaan, kunnes en pystyny enää pidättämään itkua, murruin. S ja M tulivat siihen sitten, ja kysyivät, että onko mulla kaikki OK, sanoin että ei - I was really homesick. Sitten S halasi mua ja sanoi, että tulisin niiden kaa luokkaan istumaan, menin. Ja rauhotuin, kunnes taas. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Jouduin poistumaan luokasta, kun en vaan pystyny olemaan siellä. Pääsin sitten puhumaan eräälle CC:n henkilölle, jolle sitten avauduin oikein kunnolla. Mulle sanottiin, että tässä vaiheessa olisi liian aikaista lähteä takaisin kotiin. Tiesin sen. Se päivä meni miten meni, ei ollut ruokahalua, into oli aivan hukassa, mutta muut aupairit olivat aivan ihania, halusivat mua auttaa, kuuntelivat, pyytivät mukaan syömään ja kävelyille ja muuta. Vaikka olin koko koulussa ainut suomalainen niin sain nopeasti kavereita ja se helpotti todella, että pystyin osalle heistä avautumaan tilanteestani ja sain tukea.
Torstai, taas koulunpenkille klo 8.00 ja sinä päivänä meillä oli koulua ilta yhdeksään asti. Aamu oli mulle taas vähän vaikea, parit itkut tuli tirautettuu siinä again. Mutta! Onneks ne ilta kuudesta eteenpäin olevat tunnit eivät olleet mitää perus koulutunteja, vaan ne oli paljon hauskempia, joten sain minäkin hymyn kasvoille ja etenkin pääsin nauramaan. Sinä iltana kävin myös syömässä kahden ruotsalaistytön kanssa, E ja K kanssa, mukavia tyttöjä hekin! Puhuin heille ruotsia sen mitä osasin, koska ne pakotti, ja sitten mä opetin heille suomee - oli super hauskaa.
Perrrrrrrrrjantai. Aamulla alkoi kahdeksalta Amerikan punasenristin ensiapu/CPR/AED kurssi, joka kesti 5 tuntia... Aika puuduttavaa... Mutta sitten! Trip to New York started! Olin siellä viiden muun tytön kanssa, mä, ruotsi S, saksa M, ranska C ja muita!
Ensiksi meillä oli sellainen NYC tour, eli istuttiin bussissa ja se vei meidät muutamiin kaupungin nähtävyyksiin. Nähtiin mm. Central Park, Times Square, Broadway, 5th Ave...ja vaikka mitä. Let me tell you - THAT CITY WAS AMAZING. Mä niin rakastuin siihen. Tourin jälkeen meillä oli vaan kaks tuntia aikaa kierellä kaupungissa ja sehän nyt oli aivan liian vähän aikaa. Meijän porukalla oli hirveä nälkä ja päätettiin lähteä syömään - ja meijän kaksi tuntia meni siinä!
Empire State Buildingin vierestä lähti illalla meidän bussi takasin kohti koulua ja tämä bussmatka oli huikeen hauska! Musat pauhas ja aupparit laulo ja tanssi.
Lauantai aamu - sillon ei todellakaa ollut aikaa tehdä mitää muuta kuin ravata paikasta toiseen - palauttaa huoneitte avaimet, kirjaa ittensä ulos, hakee ruokaa matkaa, juosta laukkujen kaa oikeen bussin luo, joka sit vei meijän porukan Newarkin kentälle (joka siis New Jerseyn puolella).
Bussimatka tuntui taas hirveen pitkältä. Mikä tästä matkasta teki entistä mielenkiintosemman ja täydellisemmän oli se, että siel New Jerseyn puolella olevalla motarilla, jossa ajeltiin niin oli sattunut onnettomuus. Aivan törkeet ruuhkat, jossa saatiin istuu ikuisuus. Ruotsi S ja mä, niin meillä oli sama lento siitä Newarkin kentältä Chicagoon. Piiiiiiiieni paniikki iski, kun kello näytti että lento lähtee 50min päästä ja me vaa jumitettii siellä motarilla. Ugh. Päästiin, kun päästiinkin sinne kentälle ja oikeesee terminaaliin, jossa meni hetki jos toinenkin pieneen pyörimiseen ja palloilemiseen, kun koitettiin etsiä chek in:ä. Kaikkialla luki vain self service, self service, self service. Kummallakaan meistä ei ollut mitään tietoo miten se toimii, ja ei ollut aikaa jäähä ihmettelemään siihen sen kanssa ni pyydetii virkailijaa tekemään se meidän puolesta haha. Seuraavaksi juosten turvatarkastuksen armottomaan jonoon.
Anyways, turvatarkastuksista, kun päästiin pois niin juostiin kauheeta vauhtia portille ja kerettiin kun kerettinkin lennolle! Huh. Siinä sitten kun pääsin omalle paikalle (ikkunapaikka, jes) istumaan niin voitte vaan arvata, haha... En löytänyt mun puhelinta mistään. Taas iha hädässä juoksen kertomaan lentoemännälle et tämmöne tilanne ja kaadan mun laukun ylösalasin sen nenäneessä ja arvatkaa sata kertaa tippuko se puhelin sieltä laukusta - kyllä.
Osaan aina aiheuttaa pieni muotoista hämmennystä ilmeisesti lentokoneissa hahah. It's okay. Ei kukaa katsonut pahalla. Pääasia että lompakko ja puhelin, molemmat on tallessa.
Chicagon päässä tuli ilmi ettei olla Seattleen S:n kanssa samoilla lennoilla. S lento lähti nimittäin melkein heti, kun saavuttiin Chicagoon ja mun vasta kolmen ja puolen tunnin päästä. Eka henggailin taas väärässä terminaalissa, mut lopulta olin ihan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan ja lento kohti Seattlee lähti!
Ja, koska olin jo kertaalleen luullut hukanneeni lompakkoni ja puhelimeni niin pitihän mun passikin melkein unohtaa Chicagon kentälle. Levittäydyin tavaroideni kanssa kahdelle penkille istuskelemaan odottaessani lentoa, mutta kun päätin lähteä hakemaan syötävää niin unohin mun passin sinne penkille, mutta onneksi en kauas päässyt kunnes mun takaani kuului että "miss, miss, your passport!" "THANK YOU SO MUCH" Oivoi.
Seatleen saavuin vihdoin illalla yhdeksän aikaan ja mun host perheen vanhemmat olivat mua siellä
vastassa. Halattiin ja tervehdittiin ja ihme kyllä, mua ei siinä hetkessä jänittänyt tippaakaan. Juttu
sujui hyvin. Auton ikkunasta muistan katsoneeni aivan häkeltyneenä Seattlen kaupunkia iltavalaistuksessa. Kaunis näky. En voinut uskoa, että tää paikka tulee olemaan mun koti seuraavan vuoden. Hostien kotiin kun päästiin niin siellö oli vastassa heidän nykyinen/entinen au pair Aussi R. Sain myös kuulla että seuraavana päivänä he pitävät BBQ bileet, jonne tulee mulle 25 tuntematonta kasvoa. Mun eka päivä täällä ja niin paljon uusia ihmisiä, jaiks.
Toivottvasti jaksoitte lukea tämän megapitkän postauksen, joka sisälsi useamman päivän tapahtumat, nyt mua kutsuu sänky ja untenmaa.
Goodnight! Or morning whatever the time is in your place. I'm off to bed anyways.
- Maiju
torstai 8. toukokuuta 2014
Helsingin reissu & viisumihaastattelu: DONE
Jihuu, nyt on kaikki tarvittavat asiat hoidettu!
Tiistaina mulla siis oli se viisumihaastattelu Helsingissä (kaisaniemessä) aamulla yhdeksältä.
Lähin kuitenkin jo maanantai aamuna liikenteeseen with my little sister! Ensiksi ajettii Lahteen moikkaamaan meidän isovanhempia. Siellä syötii hyvää ruokaa ja juteltiin niitä näitä. Myöhemmin matkamme jatkui kohti Vantaata meidän tädin luokse.
Tiistai aamuna lähettiin siskon kanssa kahdeksan junalla Helsinkiin... Nää meijän junamatkat, Helsinkiin ja takasin Vantaalle sillon iltapäivällä - HAHAHA. Koko stooria en viitsi ruveta tässä kertoman, mutta sen sanon, että oli onnea matkassa, ku ei saatu 80€ sakkoja. Nii ihanaa liikkuu ihan turistina täällä pk- seudulla, pihalla kaikesta. Etenkin julkisista.
Viisumihaastattelupaikan osoite löydettiin suht helposti, ilman mitää harhaan kävelyjä (siihen kyllä varattiin varmuudeksi aikaa hah). Ovisummeria, kun painoin niin mulle kerottiin että joutuisin odottamaan siinä ulkona kymmenisen minuttia enennkuin laskevat sisään. Kun pääsin sisälle niin porraskäytävä oli täynnä muita ihmisiä, joten jonotus jatkui. Jokainen meistä huudettiin vuorotellen sen teräsoven sisäpuolelle turvatarkastukseen, jossa läpivalaistiin tavarat ja sieltämstla jatkui odotushuoneeseen jossai vuorotellen vierailtiin kolmella eri luukulla. Vaikka asiat hoidettiin siellä englanniksi niin koin sen aika helpoksi vaikkakin paikka oli ehkä vähän karu.
Haastattelun ja viisumin myöntämisen jälkeen lähdettiin siskon kanssa kaupungille kiertelemään. Tämän reissun tarkotus ei ollut olla mikään shoppailureissu, mutta kuitenkin jostain syystä siinä niin vähän kävi, hups. Aikaa kului kaupungilla ihan iltaan asti, kunnes sitten lähdimme ajamaan takaisin kohti Jyväskylään.
Vajaa kolme viikkoa enää lähtöön. Kaikki paperihommat on jo kasassa ja done niin silti tuntuu et on vielä niin paljon tekemistä... Pitäis nähä vielä monia tyyppejä tässä ennen lähtöä, aloittaa se pakkaaminenkin joskus ja kaikkea mahollista. Ääääh. Mutta on kyl makeeta lähtee, voi vitsi :-)
- Maiju
Lähin kuitenkin jo maanantai aamuna liikenteeseen with my little sister! Ensiksi ajettii Lahteen moikkaamaan meidän isovanhempia. Siellä syötii hyvää ruokaa ja juteltiin niitä näitä. Myöhemmin matkamme jatkui kohti Vantaata meidän tädin luokse.
Tiistai aamuna lähettiin siskon kanssa kahdeksan junalla Helsinkiin... Nää meijän junamatkat, Helsinkiin ja takasin Vantaalle sillon iltapäivällä - HAHAHA. Koko stooria en viitsi ruveta tässä kertoman, mutta sen sanon, että oli onnea matkassa, ku ei saatu 80€ sakkoja. Nii ihanaa liikkuu ihan turistina täällä pk- seudulla, pihalla kaikesta. Etenkin julkisista.
Viisumihaastattelupaikan osoite löydettiin suht helposti, ilman mitää harhaan kävelyjä (siihen kyllä varattiin varmuudeksi aikaa hah). Ovisummeria, kun painoin niin mulle kerottiin että joutuisin odottamaan siinä ulkona kymmenisen minuttia enennkuin laskevat sisään. Kun pääsin sisälle niin porraskäytävä oli täynnä muita ihmisiä, joten jonotus jatkui. Jokainen meistä huudettiin vuorotellen sen teräsoven sisäpuolelle turvatarkastukseen, jossa läpivalaistiin tavarat ja sieltämstla jatkui odotushuoneeseen jossai vuorotellen vierailtiin kolmella eri luukulla. Vaikka asiat hoidettiin siellä englanniksi niin koin sen aika helpoksi vaikkakin paikka oli ehkä vähän karu.
Haastattelun ja viisumin myöntämisen jälkeen lähdettiin siskon kanssa kaupungille kiertelemään. Tämän reissun tarkotus ei ollut olla mikään shoppailureissu, mutta kuitenkin jostain syystä siinä niin vähän kävi, hups. Aikaa kului kaupungilla ihan iltaan asti, kunnes sitten lähdimme ajamaan takaisin kohti Jyväskylään.
Vajaa kolme viikkoa enää lähtöön. Kaikki paperihommat on jo kasassa ja done niin silti tuntuu et on vielä niin paljon tekemistä... Pitäis nähä vielä monia tyyppejä tässä ennen lähtöä, aloittaa se pakkaaminenkin joskus ja kaikkea mahollista. Ääääh. Mutta on kyl makeeta lähtee, voi vitsi :-)
- Maiju
perjantai 25. huhtikuuta 2014
Jotai vaa!
Ööö... Haha, nauran tässä vaan, koska en yhtää muista, että mitä kaikkea tässä nyt viime postauksen jälkeen on oikein tapahtunut. Aupair hommaan liittyen ei kyllä paljoa mitään.
Joku puolitoista viikkoa sitten skypettelin taas perheen kanssa, ihan perus, ei siinä mitään ihmeellistä... Mun hostit ei vaan saanut niiden omalla koneella Skypee toimimaan, joten lainas R:n eli heidän nykyisen aupairin konetta ja sillä sit Skypetteli mulle! Päiviteltiin siinä et kui on enää niin vähän aikaa mun tuloon, ja kuinka paljon tosiaan joudun lentämää sen ekan viikon aikana yms. Kysyin sitä puhelin juttuaki, että mite se meillä siellä menee nyt oikeen, niin saan hosteilta kuulemma puhelimen, jota käytän sit siellä jenkeissä! Hyvähyvä. Tässä nyt varmaan vielä ainakin kerran, ellei kaks niin Skypetellään perheen kanssa ennen kun lähden sitten täältä matkaan!
ENS VIIKON TIISTAINA TULEE TASAN 4 VIIKKOA, KUN LÄHDEN. APUA.
Muuten ei tässä nyt sen kummallisempia ole tullut hommailtua, kun oon ollut "talonvahtina" iskän luona. Se on viettämässä synttäreitään nimittäin Espanjassa, jeee. Mutta, onneksi täällä Suomessakin meitä on suosinu näinkin hyvät säät, että ei se kateus nyt kovin paina, vaikka oishan se +25 aina kivempi kuin +15.
Kavereita on nähty ja tultu shoppailtua, vitsi... vaikka mä lupasin, etten osta hirveesti mitään ylimääräistä nyt ennen, kun lähen jenkkeihin. Vaatteet vaan on niin kivoja. Tekis kaiken huipuks niin mieli tilata vielä kahet kengät! Mut ei, ei ei ei. En tilaa.
Monetkohan kengät päätyy matkalaukkuun ja messiin täältä Suomesta, ja monetkohan sadat (noei, kidding) kengät tulee ostettuu sit rapakon toiselta puolelta. Haha.
Ja hei... Tässä ihan muutama päivä sitten päätin, että mä en taida ottaa ketään saattamaan mua lentokentälle. Ihan itseäni ajatellen. Oon todella herkkä, välillä tuntuu, että liiankin...
Ei kukaan tykkää sanoo hyvästejä, mutta siis mä tiedän, että mulle se tulee olemaan niiiiiiin vaikeeta, että nään parhaaks sen, että lähden yksin Helsinki-Vantaalle.
Se on parempi sanoo ne heipat sillon edellis päivänä, kun paria tuntia ennen lähtöö. Jos ottaisin porukkaa saattaa mua sinne kentälle, niin mun lentomatkat ois kyllä niin itkuherkkää että ei mitään rajaa. Voi olla et kyynelehin koneessa kyllä, vaikka mua ei kukaan sinne lentokentälle saattaiskaan.
Muuten! mun pitäisi olla Helsinki-Vantaalla klo neljä yöllä, ihanaa. Odotan erittäin innolla, että miten ja millä sinne selvitään siihen aikaan. Ainakin aika varmaa on se, että sen yön yöunet: 0 hours.
Hauskaa viikonloppuu/ Have a fun weekend!
- Maiju
Joku puolitoista viikkoa sitten skypettelin taas perheen kanssa, ihan perus, ei siinä mitään ihmeellistä... Mun hostit ei vaan saanut niiden omalla koneella Skypee toimimaan, joten lainas R:n eli heidän nykyisen aupairin konetta ja sillä sit Skypetteli mulle! Päiviteltiin siinä et kui on enää niin vähän aikaa mun tuloon, ja kuinka paljon tosiaan joudun lentämää sen ekan viikon aikana yms. Kysyin sitä puhelin juttuaki, että mite se meillä siellä menee nyt oikeen, niin saan hosteilta kuulemma puhelimen, jota käytän sit siellä jenkeissä! Hyvähyvä. Tässä nyt varmaan vielä ainakin kerran, ellei kaks niin Skypetellään perheen kanssa ennen kun lähden sitten täältä matkaan!
ENS VIIKON TIISTAINA TULEE TASAN 4 VIIKKOA, KUN LÄHDEN. APUA.
Muuten ei tässä nyt sen kummallisempia ole tullut hommailtua, kun oon ollut "talonvahtina" iskän luona. Se on viettämässä synttäreitään nimittäin Espanjassa, jeee. Mutta, onneksi täällä Suomessakin meitä on suosinu näinkin hyvät säät, että ei se kateus nyt kovin paina, vaikka oishan se +25 aina kivempi kuin +15.
Kavereita on nähty ja tultu shoppailtua, vitsi... vaikka mä lupasin, etten osta hirveesti mitään ylimääräistä nyt ennen, kun lähen jenkkeihin. Vaatteet vaan on niin kivoja. Tekis kaiken huipuks niin mieli tilata vielä kahet kengät! Mut ei, ei ei ei. En tilaa.
Monetkohan kengät päätyy matkalaukkuun ja messiin täältä Suomesta, ja monetkohan sadat (noei, kidding) kengät tulee ostettuu sit rapakon toiselta puolelta. Haha.
Ja hei... Tässä ihan muutama päivä sitten päätin, että mä en taida ottaa ketään saattamaan mua lentokentälle. Ihan itseäni ajatellen. Oon todella herkkä, välillä tuntuu, että liiankin...
Ei kukaan tykkää sanoo hyvästejä, mutta siis mä tiedän, että mulle se tulee olemaan niiiiiiin vaikeeta, että nään parhaaks sen, että lähden yksin Helsinki-Vantaalle.
Se on parempi sanoo ne heipat sillon edellis päivänä, kun paria tuntia ennen lähtöö. Jos ottaisin porukkaa saattaa mua sinne kentälle, niin mun lentomatkat ois kyllä niin itkuherkkää että ei mitään rajaa. Voi olla et kyynelehin koneessa kyllä, vaikka mua ei kukaan sinne lentokentälle saattaiskaan.
Muuten! mun pitäisi olla Helsinki-Vantaalla klo neljä yöllä, ihanaa. Odotan erittäin innolla, että miten ja millä sinne selvitään siihen aikaan. Ainakin aika varmaa on se, että sen yön yöunet: 0 hours.
Hauskaa viikonloppuu/ Have a fun weekend!
- Maiju
maanantai 10. maaliskuuta 2014
FINAL MATCH!!!
JEEEEEEE! Tämä tyttö se lähtee toukokuussa sitten Seattleen! Ahh, can't believe it.
Tosiaan, eilen meillä oli tän perheen kanssa se viiminen Skype. Jännitin tätä vikaa kertaa enemmän, kuin ekaa, vaikkakin kaikki kaverit oli sanonu mulle, että "kyllä sää sinne perheeseen pääset!" "Maiju, paikka on sun!". Olihan mulla itellänikin vähä sellai tuntuma, et ne mut sinne ottaa, koska oli ne vähä semmose kuvan mulle antanu.
Niinhän siinä sit kävi, pääsin perheeseen, johon hausin! AIVAN HUIPPUA.
Klo 19.32 näky, että perhe soittaa ja sillon sydän kyllä hakkas miljoonaa varmaan. Olin valmistautunu vielä pienellä muistilapulla kertoilee muutamia juttuja, mutta se lappu nyt oli ihan turhaa. Skype puhelun alussa host mom nimittäin ilmoitti, että ne on lähössä just tuttavaperheen synttäreille, ja sen takia hoidetaa homma nopeesti alta pois. J, host dad, oli laittamassa itseänsä valmiiksi, tytöt hyppi sohvalla ja host mom L kertoi siinä sitten, että niistä olisi tosi kiva, jos tulisin heidän perheeseen au pairiks!
Siihen mä tokasin vaan, että "really? I'd love to! I'd really really love to!"
Host mom: "ahhh, I'm so happy! Thank you!"
Minä: "I'm so happy too haha, thank YOU!"
Molemmat varmaa sanottii tota "I'm so happy" ja "thank you" toisillemme miljoona kertaa :-D
Host dad J tuli näyttäytymään kamerassa ja sano, että on tosi kiva, kun musta tulee heidän seuraava au pair!
Olin kyllä niin yhtä hymyä sen kokonaiset huimat viisi minuuttia, mitä se skype kesti :-D
Kun skypetys oli ohi, niin ryntäsin makkarista pihalle ja huusin vaan "MÄ SAIN PAIKAN!"
Iskä nous sohvalta ylös, halas ja itki... En ees muista millon viimeks oon nähny iskän itkevän, niin siinä se katsoi mua vaan silmiin ja sanoi, että "lupaathan pitää ittestäs huolta". Minua rupes siinä sitten itkettää ja iskä jatko, että "oon niin onnellinen sun puolesta!" ja mää vaa itkin ja itkin, enkä pystyny sanoo mitää.
Siskon kanssa halattii ja itkettii siinä tovi, kunnes sisko sanoi, että "mulla tulee ihan hirvee ikävä sua". Niin sydäntä särkevää oikeesti jättää rakkaat ihmiset tänne. Jos se oli jo nyt tommosta itkemistä, niin mitähän se tulee olemaan silloin itse lähtöpäivänä....en haluu ees ajatella.
Soittelin vielä äitille ja kerroin uutiset, samoin toiselle siskoistani. Kavereiltakin satoi onnitteluja. Olin iha onnesta sekaisin koko illan.
Enkä mä vieläkää oikeestaan voi uskoa, että oon saanu host perheen Seattlesta, jonne mä muutan vuodeks.
Dreams do come true. Feeling really blessed and extremely happy.
Life is good.
- Maiju
Tosiaan, eilen meillä oli tän perheen kanssa se viiminen Skype. Jännitin tätä vikaa kertaa enemmän, kuin ekaa, vaikkakin kaikki kaverit oli sanonu mulle, että "kyllä sää sinne perheeseen pääset!" "Maiju, paikka on sun!". Olihan mulla itellänikin vähä sellai tuntuma, et ne mut sinne ottaa, koska oli ne vähä semmose kuvan mulle antanu.
Niinhän siinä sit kävi, pääsin perheeseen, johon hausin! AIVAN HUIPPUA.
Klo 19.32 näky, että perhe soittaa ja sillon sydän kyllä hakkas miljoonaa varmaan. Olin valmistautunu vielä pienellä muistilapulla kertoilee muutamia juttuja, mutta se lappu nyt oli ihan turhaa. Skype puhelun alussa host mom nimittäin ilmoitti, että ne on lähössä just tuttavaperheen synttäreille, ja sen takia hoidetaa homma nopeesti alta pois. J, host dad, oli laittamassa itseänsä valmiiksi, tytöt hyppi sohvalla ja host mom L kertoi siinä sitten, että niistä olisi tosi kiva, jos tulisin heidän perheeseen au pairiks!
Siihen mä tokasin vaan, että "really? I'd love to! I'd really really love to!"
Host mom: "ahhh, I'm so happy! Thank you!"
Minä: "I'm so happy too haha, thank YOU!"
Molemmat varmaa sanottii tota "I'm so happy" ja "thank you" toisillemme miljoona kertaa :-D
Host dad J tuli näyttäytymään kamerassa ja sano, että on tosi kiva, kun musta tulee heidän seuraava au pair!
Olin kyllä niin yhtä hymyä sen kokonaiset huimat viisi minuuttia, mitä se skype kesti :-D
Kun skypetys oli ohi, niin ryntäsin makkarista pihalle ja huusin vaan "MÄ SAIN PAIKAN!"
Iskä nous sohvalta ylös, halas ja itki... En ees muista millon viimeks oon nähny iskän itkevän, niin siinä se katsoi mua vaan silmiin ja sanoi, että "lupaathan pitää ittestäs huolta". Minua rupes siinä sitten itkettää ja iskä jatko, että "oon niin onnellinen sun puolesta!" ja mää vaa itkin ja itkin, enkä pystyny sanoo mitää.
Siskon kanssa halattii ja itkettii siinä tovi, kunnes sisko sanoi, että "mulla tulee ihan hirvee ikävä sua". Niin sydäntä särkevää oikeesti jättää rakkaat ihmiset tänne. Jos se oli jo nyt tommosta itkemistä, niin mitähän se tulee olemaan silloin itse lähtöpäivänä....en haluu ees ajatella.
Soittelin vielä äitille ja kerroin uutiset, samoin toiselle siskoistani. Kavereiltakin satoi onnitteluja. Olin iha onnesta sekaisin koko illan.
Enkä mä vieläkää oikeestaan voi uskoa, että oon saanu host perheen Seattlesta, jonne mä muutan vuodeks.
Dreams do come true. Feeling really blessed and extremely happy.
Life is good.
- Maiju
tiistai 25. helmikuuta 2014
Skypettelyä Seattle perheen kanssa
Vihdoin ja viimein aikaa vähän tulla päivittämään, että missä mennään tällä hetkellä.
Elikkäs, piti tuossa yhtenä iltana skypetellä tän Seattle perheen kanssa (joka siis mun toinen match). Skypettely ei kuitenkaan onnistunut, koska perheen isä ilmoitti, että oli laskenut aikaeron väärin... Siispä sovittiin, että skypetellään seuraavana päivänä eli torstaina viiden aikaan! Nooh, sekin meni vähän mönkään. Skypeen asti päästiin kyllä, mutta video chat ei toiminut.
Monta kertaa kokeiltiin puolin ja toisin soitella, mutta eeeei. Tiedä sit mikä siinä mättäs.
Päätettiin kokeilla FaceTimea, mutta arvatkaapa sata kertaa toimiko sekään :-D No ei.
Syyn tähän kyllä huomasin sitten itse jälkikäteen... Olin antanu niille väärän sähköposti osotteen siihen. Ups. Sovittiin kuitenkin, että lähetetää nyt sit molemmat muutamia kysymyksiä sähköpostitse ja niiin me tehtii :-)
Lauantai aamuna, klo. 7:00 mulla soi kello. Piti nimmitäin nousta uudelleen yrittää skypetystä :-D Eihän se nyt mikään lemppari ajankohta ollut to be honest, mutta -10 tunnin aikaerolla ni ei niitä vaihtoehtoja kovin ole. Enkä mä sitten kehdannut sanoa, että joo ei skypetellä, kun haluun nukkua. Enkä mä oikeesti ois halunnu edes kieltäytyy tuosta, koska niin monesti jo jouduttu sitä siirtämään.. Mutta hei, se skypetys...SE ONNISTU. JES. En tiiä mitä oisin tehny jossei se ois vieläkää pelittäny. Varmaa itkeny. No ei.
Mua jännitti ihan hirveesti, enkä oikeestaan muista siitä hetkestä paljoakaan. Alussa sekoilin sanoissa, mm. kerroin mun iskän täyttävän "fifteen" :-D Rupesin sit nauraamaan ja sanoin "fifteen...I mean fifty".
Alussa siis oli vähän hankaluuksia, mutta kertaakaan he eivät pyytäneet mua toistamaan mitä sanoin ja kehukin mun englantia tosi hyväks! Sanoivat, et ovat "impressed" hihi.
Mä ymmärrän englantia ja kirjotan sitä tosi hyvin, mutta puhumista sillä kielellä kun harrastaa vähemmän, niin oon ollu aina aika epävarma sen puhumisen suhteen, mutta ilmeisesti ihan turhaan. Perheen äiti se siinä enimmäkseen puhui ja kyseli kaikkea, kun isä taas istui suht hiljaa siinä vieressä. Tytöt oli jo nukkumassa, joten heitä en vielä päässyt näkemään.
Mutta tosiaan, loppua kohti puhuminen rupes sujumaan entistä paremmin ja selittelinki kovasti kaikkea, enkä oisi halunnut lopettaa puhumista :-D
Ne vielä varmisti, ja kysyivät, että viikollako mulle sopii illalla skypettely ja viikonloppusin aamulla. Nooo...joooo :-D "Mornings are always kinda....you know... I like to sleep" vastasin nauraen ja sekä host mamma että pappa nauroivat kans, heh.
Faktahan se, että jos se skypettely vaatii sen aikaisin heräämisen, jossei muuta mahdollista aikaa ole, niin kyllä mä sillon herään ihan mielelläni! Perheen äiti vielä sanoikin mulle, että ne appreciate sitä ku nousin näin lauantai aamuna aikaisin skypettelemään heidän kanssaan.
Tunti siinä meni, kunnes tuli kaikki kysymykset kysyttyä ja siinä lopussa sitten perheen äiti sanoi, että ne tykkää musta ja mun luonteesta ja odottavat et pääsevät skypettelee mun kanssa uudestaan! Jee.
Skypepuhelun lopussa perheen äiti sanoi, että laittavat mulle sähköpostia, jossa sitten ehdottavat toista skypetys ajankohtaa. Sainkin tuossa eilen, eli maanantaina sähköpostia perheen isältä, jossa heti ensimmäisenä saatiin onnittelut Olympia pronssin voitosta (jossa, siis pelattiin jenkkejä vastaan :-D). Samassa viestissä perheen isä vähän kyseli, mikä olisinmulle mieluisin päivä saapua jenkkeihin. Heille kesäkuun 2 olis ideal päivä, jolloin auppari saapuis niiden perheeseen, ja no sehän passas mulle oikein hyvin. Ei me vielä olla mitään final matchia tästä tehty, ja sovittu että he ovat nyt se perhe minne meen, mutta silti ne multa noita päiviä jo uteli.
Kerroin myös, että olen valmis nyt viikollakin aamuisin skypettelemään, mutta tosin vain parikyt minuuttia, koska töihin pitää lähteä ja muutenkin aamut aina nii kiireisiä mulla. Mainitsin myös, että viikonlopuski lähen Joensuuhun tapaamaan kaveriani, joten en voi viikonloppuna skypetellä muuten kuin sunnuntai iltana.
Sitä sit sovittiin tänään, että skypetellään sunnuntaina 7 aikaan illalla (suomen aikaa)! Tytöt ovat silloin myös kuulemma heränneet ja mukana chatissa!
Sunnuntaita siis odotellen... :-)
Mukavaa viikkoa kaikille!
Elikkäs, piti tuossa yhtenä iltana skypetellä tän Seattle perheen kanssa (joka siis mun toinen match). Skypettely ei kuitenkaan onnistunut, koska perheen isä ilmoitti, että oli laskenut aikaeron väärin... Siispä sovittiin, että skypetellään seuraavana päivänä eli torstaina viiden aikaan! Nooh, sekin meni vähän mönkään. Skypeen asti päästiin kyllä, mutta video chat ei toiminut.
Monta kertaa kokeiltiin puolin ja toisin soitella, mutta eeeei. Tiedä sit mikä siinä mättäs.
Päätettiin kokeilla FaceTimea, mutta arvatkaapa sata kertaa toimiko sekään :-D No ei.
Syyn tähän kyllä huomasin sitten itse jälkikäteen... Olin antanu niille väärän sähköposti osotteen siihen. Ups. Sovittiin kuitenkin, että lähetetää nyt sit molemmat muutamia kysymyksiä sähköpostitse ja niiin me tehtii :-)
Lauantai aamuna, klo. 7:00 mulla soi kello. Piti nimmitäin nousta uudelleen yrittää skypetystä :-D Eihän se nyt mikään lemppari ajankohta ollut to be honest, mutta -10 tunnin aikaerolla ni ei niitä vaihtoehtoja kovin ole. Enkä mä sitten kehdannut sanoa, että joo ei skypetellä, kun haluun nukkua. Enkä mä oikeesti ois halunnu edes kieltäytyy tuosta, koska niin monesti jo jouduttu sitä siirtämään.. Mutta hei, se skypetys...SE ONNISTU. JES. En tiiä mitä oisin tehny jossei se ois vieläkää pelittäny. Varmaa itkeny. No ei.
Mua jännitti ihan hirveesti, enkä oikeestaan muista siitä hetkestä paljoakaan. Alussa sekoilin sanoissa, mm. kerroin mun iskän täyttävän "fifteen" :-D Rupesin sit nauraamaan ja sanoin "fifteen...I mean fifty".
Alussa siis oli vähän hankaluuksia, mutta kertaakaan he eivät pyytäneet mua toistamaan mitä sanoin ja kehukin mun englantia tosi hyväks! Sanoivat, et ovat "impressed" hihi.
Mä ymmärrän englantia ja kirjotan sitä tosi hyvin, mutta puhumista sillä kielellä kun harrastaa vähemmän, niin oon ollu aina aika epävarma sen puhumisen suhteen, mutta ilmeisesti ihan turhaan. Perheen äiti se siinä enimmäkseen puhui ja kyseli kaikkea, kun isä taas istui suht hiljaa siinä vieressä. Tytöt oli jo nukkumassa, joten heitä en vielä päässyt näkemään.
Mutta tosiaan, loppua kohti puhuminen rupes sujumaan entistä paremmin ja selittelinki kovasti kaikkea, enkä oisi halunnut lopettaa puhumista :-D
Ne vielä varmisti, ja kysyivät, että viikollako mulle sopii illalla skypettely ja viikonloppusin aamulla. Nooo...joooo :-D "Mornings are always kinda....you know... I like to sleep" vastasin nauraen ja sekä host mamma että pappa nauroivat kans, heh.
Faktahan se, että jos se skypettely vaatii sen aikaisin heräämisen, jossei muuta mahdollista aikaa ole, niin kyllä mä sillon herään ihan mielelläni! Perheen äiti vielä sanoikin mulle, että ne appreciate sitä ku nousin näin lauantai aamuna aikaisin skypettelemään heidän kanssaan.
Tunti siinä meni, kunnes tuli kaikki kysymykset kysyttyä ja siinä lopussa sitten perheen äiti sanoi, että ne tykkää musta ja mun luonteesta ja odottavat et pääsevät skypettelee mun kanssa uudestaan! Jee.
Skypepuhelun lopussa perheen äiti sanoi, että laittavat mulle sähköpostia, jossa sitten ehdottavat toista skypetys ajankohtaa. Sainkin tuossa eilen, eli maanantaina sähköpostia perheen isältä, jossa heti ensimmäisenä saatiin onnittelut Olympia pronssin voitosta (jossa, siis pelattiin jenkkejä vastaan :-D). Samassa viestissä perheen isä vähän kyseli, mikä olisinmulle mieluisin päivä saapua jenkkeihin. Heille kesäkuun 2 olis ideal päivä, jolloin auppari saapuis niiden perheeseen, ja no sehän passas mulle oikein hyvin. Ei me vielä olla mitään final matchia tästä tehty, ja sovittu että he ovat nyt se perhe minne meen, mutta silti ne multa noita päiviä jo uteli.
Kerroin myös, että olen valmis nyt viikollakin aamuisin skypettelemään, mutta tosin vain parikyt minuuttia, koska töihin pitää lähteä ja muutenkin aamut aina nii kiireisiä mulla. Mainitsin myös, että viikonlopuski lähen Joensuuhun tapaamaan kaveriani, joten en voi viikonloppuna skypetellä muuten kuin sunnuntai iltana.
Sitä sit sovittiin tänään, että skypetellään sunnuntaina 7 aikaan illalla (suomen aikaa)! Tytöt ovat silloin myös kuulemma heränneet ja mukana chatissa!
Sunnuntaita siis odotellen... :-)
Mukavaa viikkoa kaikille!
lauantai 15. helmikuuta 2014
The first one
Moikka!
Oon 19 vuotias tyttö Keski-Suomesta ja jo pitkään haaveillut lähteväni au pairiksi, minnes muualle kuin Amerikkaan...
Ja nyt, uskokaa tai älkää (mä en tiedä uskonko vielä ainakaan itse), että se tapahtuu, iik!
Unohtumaton au pair vuosi on siis tuloillaan, ja järjestöksi, jonka kautta Amerikkaan menen on tietenkin Cultural Care Au Pair!
Viime vuonna elokuussa kävin info-tilaisuudessa, jonka jälkeen aloin täyttelemään hakemusta. Hakemukseni valmiiksi saaminen kuitenkin venyi ja venyi mulla aika paljon... niin hitaasti ja hartaasti tuli sitä täytettyä, että sain siitä täydellisen. Mutta main reason tähän viipymiseen kuitenkin oli ne suosittelijat. Pähkäilin vaikka kuinka kauan mistä mä ne saisin, mutta ihan turhaan kyllä, koska ei niiden kolmen suosittelijan saaminen edes vaikeaa ollut :-D kesti vain aikaa saada itseään niskasta kiinni ja kysyä ihmisiltä.
Hakemuksen sain kokonaan valmiiksi joku reilu viikko sitten. Vihdoin ja viimein.
Nyt viime viikon torstaina sain sit puhelun, että mut on hyväksytty ohjelmaan ja mun hakemus on nyt lähetetty Bostoniin matching tiimille, ja että nyt alkaa sitten sen host- perheen etsintä mulle! Jeeee.
Sen puhelun jälkeen olin kyllä yhtä hymyä ja very happy, mutta kyllä rupes jännittääkkin aaaaaika paljon :-D en oikee tienny miten päin oisin ollu!
Mutta siis, päätin aloittaa kirjoittamaan tätä blogia mun tulevasta au pair vuodestani, jota sitten pääsee family ja friends täällä back home lukemaan ja tietty kaikki muut kiinnostuneet!
...nyt täällä sitä sit eletään näitä jänniä aikoja ja ootellaan ekaa matchia!
Tervetuloa lukemaan!
- Maiju
Oon 19 vuotias tyttö Keski-Suomesta ja jo pitkään haaveillut lähteväni au pairiksi, minnes muualle kuin Amerikkaan...
Ja nyt, uskokaa tai älkää (mä en tiedä uskonko vielä ainakaan itse), että se tapahtuu, iik!
Unohtumaton au pair vuosi on siis tuloillaan, ja järjestöksi, jonka kautta Amerikkaan menen on tietenkin Cultural Care Au Pair!
Viime vuonna elokuussa kävin info-tilaisuudessa, jonka jälkeen aloin täyttelemään hakemusta. Hakemukseni valmiiksi saaminen kuitenkin venyi ja venyi mulla aika paljon... niin hitaasti ja hartaasti tuli sitä täytettyä, että sain siitä täydellisen. Mutta main reason tähän viipymiseen kuitenkin oli ne suosittelijat. Pähkäilin vaikka kuinka kauan mistä mä ne saisin, mutta ihan turhaan kyllä, koska ei niiden kolmen suosittelijan saaminen edes vaikeaa ollut :-D kesti vain aikaa saada itseään niskasta kiinni ja kysyä ihmisiltä.
Hakemuksen sain kokonaan valmiiksi joku reilu viikko sitten. Vihdoin ja viimein.
Nyt viime viikon torstaina sain sit puhelun, että mut on hyväksytty ohjelmaan ja mun hakemus on nyt lähetetty Bostoniin matching tiimille, ja että nyt alkaa sitten sen host- perheen etsintä mulle! Jeeee.
Sen puhelun jälkeen olin kyllä yhtä hymyä ja very happy, mutta kyllä rupes jännittääkkin aaaaaika paljon :-D en oikee tienny miten päin oisin ollu!
Mutta siis, päätin aloittaa kirjoittamaan tätä blogia mun tulevasta au pair vuodestani, jota sitten pääsee family ja friends täällä back home lukemaan ja tietty kaikki muut kiinnostuneet!
...nyt täällä sitä sit eletään näitä jänniä aikoja ja ootellaan ekaa matchia!
Tervetuloa lukemaan!
- Maiju
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)