...I'm coming home, tell the world I'm coming home, let the rain wash away all the pain of yesterday...
Mun matka au pairina päättyi lyhyeen. Lauantaina puoli viideltä illalla oon takaisin Suomessa.
En halua koko asiaa ruveta täällä kertomaan, mutta tää reilu viikko mitä täällä oon ollut niin on ollut henkisesti mulle raskas.
En todellakaan, kun tänne lähin, niin ajatellut et ihan näin tulis käymään. Oon halunnut kotia heti siitä hetkestä lähtien, kun kone laskeutui JFK kentälle 27.5.
Yritin tsempata itseäni ja kokeilla, miten tämä elämä täällä lähtisi rullaamaan, mutta se osottautui liian vaikeaksi mulle. Koti-ikävä ja eroahdistus - se tunne, se ikävä on vaan niin järjettömän suuri, että vaikka oon päivisin touhunnut täällä kaikkea, niin se fiilis ei ole kadonnut hetkekskään yhtään mihinkään. Se on ollut läsnä kokoajan, kaikkialla. Sen takia joka päivästä selviytyminen täällä on ollut haastavaa.
Niimpä, tein päätöksen lähteä täältä kotiin. Se tuntui oikealle ratkaisulle (vaikkakin tunsin myös pettäneeni host perheeni).
Päätöksen jälkeen mulla on ollut paljon parempi fiilis, kun tiedän, että pääsen kotiin. Mutta sen päätöksen seurauksena kylläkin mun ja mun hostien välillekkin tuli sitten "ongelmia" ja tosiaan lähtö kutsuu yllättäen jo huomenna. Nopeaa paluuta Suomeen toivoin, mutta en ihan näin nopeaa. Tai toivoin, että asiat täällä päässä oltaisiin voitu hoitaa vähän toisella tapaa.
Asiat ei tällä kertaa mennyt putkeen täällä päässä, mutta really, nothing in life ever goes exactly the way you think it would. Tänne lähteminen ei kaduta mua olenkaan, vaikka helppoo ei oo ollut. Tässä näinkin lyhyessä ajassa oon tavannu aivan uskomattoman ihania ihmisiä, nähny ja käyny paikoissa joissa ajattelin etten ikinä tulisi näkemään!
Tää reissu on ollu rankka, opettavainen, hauska ja ikimuistoinen - hieno kokemus kaiken kaikkiaan.
Koen, että olen tässä reilussa viikossa kasvanut ihmisenä hurjasti, joka tuntuu hassulta, koska kyse on vain viikosta, mutta onhan tämä viikko sisältänyt niin käsittämättömän paljon kaikkea, että toisaalta en ihmettele, että minunlaistani mimmiä tämä on kasvattanut hurjasti.
En vaihtaisi tätä pois mihinkään. Oon ylpeä itestäni, että pääsin edes näinkin pitkälle ja että ylipäätänsä oli rohkeutta lähtee yrittämään tätä. Tiedän, että kotisuomessa tuun olemaan onnellisempi, kuin täällä.
Ja sehän tässä elämässä kaikista tärkeintä onkin - to be happy!
- Maiju
torstai 5. kesäkuuta 2014
tiistai 3. kesäkuuta 2014
Training School, NYC, Seattle
Nyt on luvassa pitkä pitkä päivitys! Ei oo tässä lähiaikoina ollu sopivaa hetkeä ja voimia oikein missään vaiheessa kirjotella tänne. Mutta nyt on!
Tosiaan mulla lähti lento tänne Yhdysvaltoihin tiistaina 27.5. klo 6.35, mutta lähin Helsinkiin jo sunnuntai aamuna, koska halusin nähä kaveria siellä. Yövyin mun tädin luona, ja koko maanantai päivän vietin Helsingissä sitten kaverin kanssa. Oli TOSI kivaa :-)
Maanantai-tiistai välisenä yönä, mun kello soi puoli neljän aikaan, ja taksi tuli pihaan puoli viideltä hakemaan mua kohti lentokenttää. Mun fiilikset sillon... I felt pretty empty. Ei jännittäny ollenkaan, en itkeny, en hymyilly. En tajunnut varmaan silloin vieläkään oikeen, että mitä oon tekemässä.
Saavuin Berliinin, millonkoha se nyt oli... jossain vähän ennen aamu kahdeksaa ellen ihan väärin muista. Siellä sain odotella melkein kuusi tuntia kunnes lento kohti New Yorkkia lähti.
Olin ensin ihan väärässä terminaalissa palloilemassa varmaan tunnin verran, kunnes tajusin lähteä kysymää joltain, että olenko oikeessa paikassa :-D
Lento kohti New Yorkkia starttasi viimein ja samat fiilikset mulla oli edelleen. Ei jännittäny, nothing.
Koneeseen kun pääsin istumaan niin tajusin, että mun lompakkoa ei löydy mistään. Paniikki iski. Ei muuta kuin penkistä äkkiä ylös ja selittämään tilanne lentoemännälle. Loppujen lopuksi, kun olin kaikki kassini kaatanut ylösalaisin niin se löytyi sieltä. Hyvä näin.
Yritin nukkua lennolla (9h), mutta ei siitä mitään tullut. Torkahtelin aina puolentunnin välein. Loppu matka sujuikin ihanan rennosti ja nopeasti, kun huomasin, että vieressäni istui toinen au pairi puolasta, joka oli tulossa samalle training schoolille, kuin minä! Juttua meillä siis riitti.
Laskeuduttiin New Yorkkiin kolmelta iltapäivällä, ja sitten se fiilis iski jälleen. Ilmeeni ei värähtänytkään (vaikka olin juuri saapunut unelmieni kaupunkiin), sisälläni kuitenkin tapahtu jotain. Välittömästi kun kone laskeutui JFKn kentälle, niin ajattelin, että nyt on päästävä kotiin, haluan kotiin. Jouduttiin kymmenen muun au pairin kanssa odottelemaan kentällä tunnin verran, ennenkuin meidän kyyti saapui hakemaan meitä koululle.
Bussimatka sinne koululle oli pitkä ja puuduttava. Kulttuurishokki iski kovaa ja korkealta. Muistan katsoneeni maisemia bussin ikkunasta ja kirjoittaneeni isälleni todella pitkän viestin, johon listasin kaikki negatiiviset, ei niin kivat asiat mitä pystyin liikkuvasta bussista bongaamaan...
Koululle kun saavuttiin niin Tiffany niminen henkilö otti meidät siinä ulkona vastaan ja kertoi mistä löytyy mitäkin yms tarpeellista tietoa. Olin itse aivan järkyttävän väsynyt, joten en tainnut kuulla Tiffanyn puheista mitään muuta kuin, että where's my bed ja mistä saan ruokaa, haha!
Mulla oli kaks huonekaveria, ruotsalainen S ja saksalainen M. Mukavia tyttöjä.
Taisin silloin tiistai iltana nukahtaa jossain ennen tai jälkeen kymmenen, en muista. Mutta olinkin ollut yhtäsoittoo hereillä 18 tuntia vissiin, crazy.
First school day. Keskiviikko. Kello 8.00 alkoi ensimmäinen tunti. Olin kamojen kanssa kävelemässä luokkaan, kunnes en pystyny enää pidättämään itkua, murruin. S ja M tulivat siihen sitten, ja kysyivät, että onko mulla kaikki OK, sanoin että ei - I was really homesick. Sitten S halasi mua ja sanoi, että tulisin niiden kaa luokkaan istumaan, menin. Ja rauhotuin, kunnes taas. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Jouduin poistumaan luokasta, kun en vaan pystyny olemaan siellä. Pääsin sitten puhumaan eräälle CC:n henkilölle, jolle sitten avauduin oikein kunnolla. Mulle sanottiin, että tässä vaiheessa olisi liian aikaista lähteä takaisin kotiin. Tiesin sen. Se päivä meni miten meni, ei ollut ruokahalua, into oli aivan hukassa, mutta muut aupairit olivat aivan ihania, halusivat mua auttaa, kuuntelivat, pyytivät mukaan syömään ja kävelyille ja muuta. Vaikka olin koko koulussa ainut suomalainen niin sain nopeasti kavereita ja se helpotti todella, että pystyin osalle heistä avautumaan tilanteestani ja sain tukea.
Torstai, taas koulunpenkille klo 8.00 ja sinä päivänä meillä oli koulua ilta yhdeksään asti. Aamu oli mulle taas vähän vaikea, parit itkut tuli tirautettuu siinä again. Mutta! Onneks ne ilta kuudesta eteenpäin olevat tunnit eivät olleet mitää perus koulutunteja, vaan ne oli paljon hauskempia, joten sain minäkin hymyn kasvoille ja etenkin pääsin nauramaan. Sinä iltana kävin myös syömässä kahden ruotsalaistytön kanssa, E ja K kanssa, mukavia tyttöjä hekin! Puhuin heille ruotsia sen mitä osasin, koska ne pakotti, ja sitten mä opetin heille suomee - oli super hauskaa.
Perrrrrrrrrjantai. Aamulla alkoi kahdeksalta Amerikan punasenristin ensiapu/CPR/AED kurssi, joka kesti 5 tuntia... Aika puuduttavaa... Mutta sitten! Trip to New York started! Olin siellä viiden muun tytön kanssa, mä, ruotsi S, saksa M, ranska C ja muita!
Ensiksi meillä oli sellainen NYC tour, eli istuttiin bussissa ja se vei meidät muutamiin kaupungin nähtävyyksiin. Nähtiin mm. Central Park, Times Square, Broadway, 5th Ave...ja vaikka mitä. Let me tell you - THAT CITY WAS AMAZING. Mä niin rakastuin siihen. Tourin jälkeen meillä oli vaan kaks tuntia aikaa kierellä kaupungissa ja sehän nyt oli aivan liian vähän aikaa. Meijän porukalla oli hirveä nälkä ja päätettiin lähteä syömään - ja meijän kaksi tuntia meni siinä!
Empire State Buildingin vierestä lähti illalla meidän bussi takasin kohti koulua ja tämä bussmatka oli huikeen hauska! Musat pauhas ja aupparit laulo ja tanssi.
Lauantai aamu - sillon ei todellakaa ollut aikaa tehdä mitää muuta kuin ravata paikasta toiseen - palauttaa huoneitte avaimet, kirjaa ittensä ulos, hakee ruokaa matkaa, juosta laukkujen kaa oikeen bussin luo, joka sit vei meijän porukan Newarkin kentälle (joka siis New Jerseyn puolella).
Bussimatka tuntui taas hirveen pitkältä. Mikä tästä matkasta teki entistä mielenkiintosemman ja täydellisemmän oli se, että siel New Jerseyn puolella olevalla motarilla, jossa ajeltiin niin oli sattunut onnettomuus. Aivan törkeet ruuhkat, jossa saatiin istuu ikuisuus. Ruotsi S ja mä, niin meillä oli sama lento siitä Newarkin kentältä Chicagoon. Piiiiiiiieni paniikki iski, kun kello näytti että lento lähtee 50min päästä ja me vaa jumitettii siellä motarilla. Ugh. Päästiin, kun päästiinkin sinne kentälle ja oikeesee terminaaliin, jossa meni hetki jos toinenkin pieneen pyörimiseen ja palloilemiseen, kun koitettiin etsiä chek in:ä. Kaikkialla luki vain self service, self service, self service. Kummallakaan meistä ei ollut mitään tietoo miten se toimii, ja ei ollut aikaa jäähä ihmettelemään siihen sen kanssa ni pyydetii virkailijaa tekemään se meidän puolesta haha. Seuraavaksi juosten turvatarkastuksen armottomaan jonoon.
Anyways, turvatarkastuksista, kun päästiin pois niin juostiin kauheeta vauhtia portille ja kerettiin kun kerettinkin lennolle! Huh. Siinä sitten kun pääsin omalle paikalle (ikkunapaikka, jes) istumaan niin voitte vaan arvata, haha... En löytänyt mun puhelinta mistään. Taas iha hädässä juoksen kertomaan lentoemännälle et tämmöne tilanne ja kaadan mun laukun ylösalasin sen nenäneessä ja arvatkaa sata kertaa tippuko se puhelin sieltä laukusta - kyllä.
Osaan aina aiheuttaa pieni muotoista hämmennystä ilmeisesti lentokoneissa hahah. It's okay. Ei kukaa katsonut pahalla. Pääasia että lompakko ja puhelin, molemmat on tallessa.
Chicagon päässä tuli ilmi ettei olla Seattleen S:n kanssa samoilla lennoilla. S lento lähti nimittäin melkein heti, kun saavuttiin Chicagoon ja mun vasta kolmen ja puolen tunnin päästä. Eka henggailin taas väärässä terminaalissa, mut lopulta olin ihan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan ja lento kohti Seattlee lähti!
Ja, koska olin jo kertaalleen luullut hukanneeni lompakkoni ja puhelimeni niin pitihän mun passikin melkein unohtaa Chicagon kentälle. Levittäydyin tavaroideni kanssa kahdelle penkille istuskelemaan odottaessani lentoa, mutta kun päätin lähteä hakemaan syötävää niin unohin mun passin sinne penkille, mutta onneksi en kauas päässyt kunnes mun takaani kuului että "miss, miss, your passport!" "THANK YOU SO MUCH" Oivoi.
Seatleen saavuin vihdoin illalla yhdeksän aikaan ja mun host perheen vanhemmat olivat mua siellä
vastassa. Halattiin ja tervehdittiin ja ihme kyllä, mua ei siinä hetkessä jänittänyt tippaakaan. Juttu
sujui hyvin. Auton ikkunasta muistan katsoneeni aivan häkeltyneenä Seattlen kaupunkia iltavalaistuksessa. Kaunis näky. En voinut uskoa, että tää paikka tulee olemaan mun koti seuraavan vuoden. Hostien kotiin kun päästiin niin siellö oli vastassa heidän nykyinen/entinen au pair Aussi R. Sain myös kuulla että seuraavana päivänä he pitävät BBQ bileet, jonne tulee mulle 25 tuntematonta kasvoa. Mun eka päivä täällä ja niin paljon uusia ihmisiä, jaiks.
Toivottvasti jaksoitte lukea tämän megapitkän postauksen, joka sisälsi useamman päivän tapahtumat, nyt mua kutsuu sänky ja untenmaa.
Goodnight! Or morning whatever the time is in your place. I'm off to bed anyways.
- Maiju
Tosiaan mulla lähti lento tänne Yhdysvaltoihin tiistaina 27.5. klo 6.35, mutta lähin Helsinkiin jo sunnuntai aamuna, koska halusin nähä kaveria siellä. Yövyin mun tädin luona, ja koko maanantai päivän vietin Helsingissä sitten kaverin kanssa. Oli TOSI kivaa :-)
Maanantai-tiistai välisenä yönä, mun kello soi puoli neljän aikaan, ja taksi tuli pihaan puoli viideltä hakemaan mua kohti lentokenttää. Mun fiilikset sillon... I felt pretty empty. Ei jännittäny ollenkaan, en itkeny, en hymyilly. En tajunnut varmaan silloin vieläkään oikeen, että mitä oon tekemässä.
Saavuin Berliinin, millonkoha se nyt oli... jossain vähän ennen aamu kahdeksaa ellen ihan väärin muista. Siellä sain odotella melkein kuusi tuntia kunnes lento kohti New Yorkkia lähti.
Olin ensin ihan väärässä terminaalissa palloilemassa varmaan tunnin verran, kunnes tajusin lähteä kysymää joltain, että olenko oikeessa paikassa :-D
Lento kohti New Yorkkia starttasi viimein ja samat fiilikset mulla oli edelleen. Ei jännittäny, nothing.
Koneeseen kun pääsin istumaan niin tajusin, että mun lompakkoa ei löydy mistään. Paniikki iski. Ei muuta kuin penkistä äkkiä ylös ja selittämään tilanne lentoemännälle. Loppujen lopuksi, kun olin kaikki kassini kaatanut ylösalaisin niin se löytyi sieltä. Hyvä näin.
Yritin nukkua lennolla (9h), mutta ei siitä mitään tullut. Torkahtelin aina puolentunnin välein. Loppu matka sujuikin ihanan rennosti ja nopeasti, kun huomasin, että vieressäni istui toinen au pairi puolasta, joka oli tulossa samalle training schoolille, kuin minä! Juttua meillä siis riitti.
Laskeuduttiin New Yorkkiin kolmelta iltapäivällä, ja sitten se fiilis iski jälleen. Ilmeeni ei värähtänytkään (vaikka olin juuri saapunut unelmieni kaupunkiin), sisälläni kuitenkin tapahtu jotain. Välittömästi kun kone laskeutui JFKn kentälle, niin ajattelin, että nyt on päästävä kotiin, haluan kotiin. Jouduttiin kymmenen muun au pairin kanssa odottelemaan kentällä tunnin verran, ennenkuin meidän kyyti saapui hakemaan meitä koululle.
Bussimatka sinne koululle oli pitkä ja puuduttava. Kulttuurishokki iski kovaa ja korkealta. Muistan katsoneeni maisemia bussin ikkunasta ja kirjoittaneeni isälleni todella pitkän viestin, johon listasin kaikki negatiiviset, ei niin kivat asiat mitä pystyin liikkuvasta bussista bongaamaan...
Koululle kun saavuttiin niin Tiffany niminen henkilö otti meidät siinä ulkona vastaan ja kertoi mistä löytyy mitäkin yms tarpeellista tietoa. Olin itse aivan järkyttävän väsynyt, joten en tainnut kuulla Tiffanyn puheista mitään muuta kuin, että where's my bed ja mistä saan ruokaa, haha!
Mulla oli kaks huonekaveria, ruotsalainen S ja saksalainen M. Mukavia tyttöjä.
Taisin silloin tiistai iltana nukahtaa jossain ennen tai jälkeen kymmenen, en muista. Mutta olinkin ollut yhtäsoittoo hereillä 18 tuntia vissiin, crazy.
First school day. Keskiviikko. Kello 8.00 alkoi ensimmäinen tunti. Olin kamojen kanssa kävelemässä luokkaan, kunnes en pystyny enää pidättämään itkua, murruin. S ja M tulivat siihen sitten, ja kysyivät, että onko mulla kaikki OK, sanoin että ei - I was really homesick. Sitten S halasi mua ja sanoi, että tulisin niiden kaa luokkaan istumaan, menin. Ja rauhotuin, kunnes taas. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Jouduin poistumaan luokasta, kun en vaan pystyny olemaan siellä. Pääsin sitten puhumaan eräälle CC:n henkilölle, jolle sitten avauduin oikein kunnolla. Mulle sanottiin, että tässä vaiheessa olisi liian aikaista lähteä takaisin kotiin. Tiesin sen. Se päivä meni miten meni, ei ollut ruokahalua, into oli aivan hukassa, mutta muut aupairit olivat aivan ihania, halusivat mua auttaa, kuuntelivat, pyytivät mukaan syömään ja kävelyille ja muuta. Vaikka olin koko koulussa ainut suomalainen niin sain nopeasti kavereita ja se helpotti todella, että pystyin osalle heistä avautumaan tilanteestani ja sain tukea.
Torstai, taas koulunpenkille klo 8.00 ja sinä päivänä meillä oli koulua ilta yhdeksään asti. Aamu oli mulle taas vähän vaikea, parit itkut tuli tirautettuu siinä again. Mutta! Onneks ne ilta kuudesta eteenpäin olevat tunnit eivät olleet mitää perus koulutunteja, vaan ne oli paljon hauskempia, joten sain minäkin hymyn kasvoille ja etenkin pääsin nauramaan. Sinä iltana kävin myös syömässä kahden ruotsalaistytön kanssa, E ja K kanssa, mukavia tyttöjä hekin! Puhuin heille ruotsia sen mitä osasin, koska ne pakotti, ja sitten mä opetin heille suomee - oli super hauskaa.
Perrrrrrrrrjantai. Aamulla alkoi kahdeksalta Amerikan punasenristin ensiapu/CPR/AED kurssi, joka kesti 5 tuntia... Aika puuduttavaa... Mutta sitten! Trip to New York started! Olin siellä viiden muun tytön kanssa, mä, ruotsi S, saksa M, ranska C ja muita!
Ensiksi meillä oli sellainen NYC tour, eli istuttiin bussissa ja se vei meidät muutamiin kaupungin nähtävyyksiin. Nähtiin mm. Central Park, Times Square, Broadway, 5th Ave...ja vaikka mitä. Let me tell you - THAT CITY WAS AMAZING. Mä niin rakastuin siihen. Tourin jälkeen meillä oli vaan kaks tuntia aikaa kierellä kaupungissa ja sehän nyt oli aivan liian vähän aikaa. Meijän porukalla oli hirveä nälkä ja päätettiin lähteä syömään - ja meijän kaksi tuntia meni siinä!
Empire State Buildingin vierestä lähti illalla meidän bussi takasin kohti koulua ja tämä bussmatka oli huikeen hauska! Musat pauhas ja aupparit laulo ja tanssi.
Lauantai aamu - sillon ei todellakaa ollut aikaa tehdä mitää muuta kuin ravata paikasta toiseen - palauttaa huoneitte avaimet, kirjaa ittensä ulos, hakee ruokaa matkaa, juosta laukkujen kaa oikeen bussin luo, joka sit vei meijän porukan Newarkin kentälle (joka siis New Jerseyn puolella).
Bussimatka tuntui taas hirveen pitkältä. Mikä tästä matkasta teki entistä mielenkiintosemman ja täydellisemmän oli se, että siel New Jerseyn puolella olevalla motarilla, jossa ajeltiin niin oli sattunut onnettomuus. Aivan törkeet ruuhkat, jossa saatiin istuu ikuisuus. Ruotsi S ja mä, niin meillä oli sama lento siitä Newarkin kentältä Chicagoon. Piiiiiiiieni paniikki iski, kun kello näytti että lento lähtee 50min päästä ja me vaa jumitettii siellä motarilla. Ugh. Päästiin, kun päästiinkin sinne kentälle ja oikeesee terminaaliin, jossa meni hetki jos toinenkin pieneen pyörimiseen ja palloilemiseen, kun koitettiin etsiä chek in:ä. Kaikkialla luki vain self service, self service, self service. Kummallakaan meistä ei ollut mitään tietoo miten se toimii, ja ei ollut aikaa jäähä ihmettelemään siihen sen kanssa ni pyydetii virkailijaa tekemään se meidän puolesta haha. Seuraavaksi juosten turvatarkastuksen armottomaan jonoon.
Anyways, turvatarkastuksista, kun päästiin pois niin juostiin kauheeta vauhtia portille ja kerettiin kun kerettinkin lennolle! Huh. Siinä sitten kun pääsin omalle paikalle (ikkunapaikka, jes) istumaan niin voitte vaan arvata, haha... En löytänyt mun puhelinta mistään. Taas iha hädässä juoksen kertomaan lentoemännälle et tämmöne tilanne ja kaadan mun laukun ylösalasin sen nenäneessä ja arvatkaa sata kertaa tippuko se puhelin sieltä laukusta - kyllä.
Osaan aina aiheuttaa pieni muotoista hämmennystä ilmeisesti lentokoneissa hahah. It's okay. Ei kukaa katsonut pahalla. Pääasia että lompakko ja puhelin, molemmat on tallessa.
Chicagon päässä tuli ilmi ettei olla Seattleen S:n kanssa samoilla lennoilla. S lento lähti nimittäin melkein heti, kun saavuttiin Chicagoon ja mun vasta kolmen ja puolen tunnin päästä. Eka henggailin taas väärässä terminaalissa, mut lopulta olin ihan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan ja lento kohti Seattlee lähti!
Ja, koska olin jo kertaalleen luullut hukanneeni lompakkoni ja puhelimeni niin pitihän mun passikin melkein unohtaa Chicagon kentälle. Levittäydyin tavaroideni kanssa kahdelle penkille istuskelemaan odottaessani lentoa, mutta kun päätin lähteä hakemaan syötävää niin unohin mun passin sinne penkille, mutta onneksi en kauas päässyt kunnes mun takaani kuului että "miss, miss, your passport!" "THANK YOU SO MUCH" Oivoi.
Seatleen saavuin vihdoin illalla yhdeksän aikaan ja mun host perheen vanhemmat olivat mua siellä
vastassa. Halattiin ja tervehdittiin ja ihme kyllä, mua ei siinä hetkessä jänittänyt tippaakaan. Juttu
sujui hyvin. Auton ikkunasta muistan katsoneeni aivan häkeltyneenä Seattlen kaupunkia iltavalaistuksessa. Kaunis näky. En voinut uskoa, että tää paikka tulee olemaan mun koti seuraavan vuoden. Hostien kotiin kun päästiin niin siellö oli vastassa heidän nykyinen/entinen au pair Aussi R. Sain myös kuulla että seuraavana päivänä he pitävät BBQ bileet, jonne tulee mulle 25 tuntematonta kasvoa. Mun eka päivä täällä ja niin paljon uusia ihmisiä, jaiks.
Toivottvasti jaksoitte lukea tämän megapitkän postauksen, joka sisälsi useamman päivän tapahtumat, nyt mua kutsuu sänky ja untenmaa.
Goodnight! Or morning whatever the time is in your place. I'm off to bed anyways.
- Maiju
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)